Komisario Gordionin solmio

Lomani alkoi. Menen seuraavan kerran töihin vasta toukokuussa. Hiukan jäi kalvamaan, etten saanut valmiiksi aivan kaikkea sitä, minkä olin itselleni tavoitteeksi asettanut. Se ei silti estänyt minua lähtemästä liukuvan työajan puitteissa kotiin jo klo 14.
 
Täysin lomafiilis ei silti vielä ole. Torstaina on teatterilla kokous ja minun pitää kirjoittaa siihen mennessä muutama rutiiniluonteinen paperi kuntoon.
 

Kun cd-asemaan lykkää audio-cd:n, käynnistyy iTunes, joka käy Gracenote Global Media Database -palvelusta hakemassa cd-levyn sisällysluettelon (jos joku on sen sinne tallettanut). Cd itsessäänhän ei sisällä kappaleitten nimiä ja levyn tunnistaminen perustuukin siihen, että kuinka monta ja minkämittaisia kappaleita levyllä on.
 

Sain vihdoin luettua jo taannoin hankkimani Jo Nesbøn ensimmäisen Harry Hole -dekkarin Lepakkomies. Ei hullumpi, vaikka "juju" olikin nähtävissä jo paljon ennen loppua.
 
Kolmannen Harry Hole -dekkarin nimi on Punarinta. Siis Lepakkomies ja Punarinta... Batman ja Robin. Voiko tuollainen olla sattumaa? En jaksa uskoa.
 

Kävin taas isää katsomassa. En osaa kirjoittaa muuta. En löydä sanoja.

Olen muistaakseni rutissut tästä aiheesta ennenkin, mutta koskapa taas ärsyttää, niin kerrataan: En voi tajuta, mikseivät autoilijat voi pysäköidä kotteroitaan talvella yhtä lähelle muita kotteroita kuin kesällä. Ei kai se, että parkkiruutujen viivat eivät näy lumen alta, voi olla oikea syy? Työpaikan pysäköintialueesta on vain noin kaksi kolmasosaa käytössä sen takia, että autoja ei pysäköidä lähemmäs toisiaan.
 

Ensi-ilta alkaa tänään samalla hetkellä kun tämä blogaus ilmestyy (automaattisesti)! Ei oikeastaan jännitä lainkaan, mutta tiedän, että jännitys iskee noin 10 minuuttia ennen alkua kadotakseen samalla hetkellä kun astun näyttämölle. (Vanhat merkit, you see).

Kävin taas pitkästä aikaa soittotunnilla. Ihan kaikkea en ollut unohtanut. Oli jopa oikein mukavaa.
 

Yritin ruuvata alkuviikolla ostamiani käsinasennettavia ruuvipaaluja maahan. Eihän siitä mitään tullut. Sain ne puoleen väliin tarkoitetusta syvyydestä, mutta sitten en yksinkertaisesti vain jaksanut enää vääntää. Apuvälineenä käyttämäni rautakanki melkein taipui eikä paalu silti hievahtanutkaan yhtään enempää.

Vaimolla oli taas aihetta juhlia akateemisia saavutuksiaan (joita en tässä julkene luetella, sillä vaikken minä olekaan vaatimaton, hän on) ja niinpä hän oli viime perjantaista oppia ottaneena varannut meille illallisristeilyn höyrylaiva Ukkopekalle, joka lähti illansuussa kohti Loistokaria.
 

Sain sähköpostia ihan "selvällä" suomen kielellä: