Komisario Gordionin solmio

Ajokorttini täytti tänään 35 vuotta. Tai siis oikeuteni ajaa moottoripyörää, henkilöautoa ja kuorma-autoa; itse kortti on vaihtunut ainakin kerran tässä vuosien varrella.
 
Juhlan kunniaksi en käynyt missään ja autokin pysyi tallissa koko päivän.
 

Sain hetki sitten valmiiksi melkein 20 vuoden urakan. Päätin nimittäin joskus muinoin alkaa kerätä Nuorten toivekirjasto -sarjan kirjoja, joita lapsuudessani ja nuoruudessani lainasin kirjastoautosta ja ahmin toinen toisensa perään. Rajasin keräilyn kohteet kuitenkin sarjan 200 ensimmäiseen osaan, koska niiden jälkeen kirjojen ulkoasu muuttui, eivätkä uudella ulkoasulla varustetut kirjat herättäneet minussa samanlaisia nostalgisia muistoja kuin nuo 200 ensimmäistä.
 

Ollessani vuonna 1965 kansakoulun ensimmäisellä luokalla opettaja kysyi kerran jotain. Varmuuden vuoksi viittaan, vaikken kuullutkaan mitä kysyttiin. Havahdun siihen, että kaikki nauravat. Katselen ympärilleni ja huomaan, että viittaajia on useita, mutta kaikki paitsi minä ovat tyttöjä. Opettaja kysyy minulta, tiedänkö mitä kysyttiin. Nolona tunnustin, etten tiedä.

Tänään eräässä yhteydessä tuli puheeksi Monty Python -sitaatit. Sen seurauksena mieleeni tuli jostain syystä ensimmäinen aiheeseen liittyvä muistoni. Kerronpa sen seuraavassa.
 

Viime viikonloppuna veriveljeni kertoi järjestäneensä useammassakin tapahtumassa tietokilpailuja, joissa kilpailijoiden on määrä tunnistaa skifisarjojen ja -elokuvien tunnusmusiikkia sen perusteella, miten kilpailua seuraava yleisö sitä hyräilee yhdessä. Aivan mahtava idea. Olenkin näytelmätekstin päähänpänttäämisen tauoilla viettänyt aikaani Spotifyssä (ks. eilinen merkintä) ja kuunnellut tv-sarjojen tunnareita (muidenkin kuin skifisarjojen). Ah nostalgiaa.

Ei mitään kerrottavaa tästä päivästä, sillä menin töistä suoraan teatterin johkokunnan kokoukseen, jossa hupeni yli kolme tuntia. Argh. Paljon oli asiaa kertynyt.
 

Turun sanomien Treffi-liitteessä kerrottiin tänään, että kaupunginteatteriin on tulossa Tristan da Cunhan tarinaan perustuva näytelmä. Kai se on mentävä katsomaan, sillä olen pienestä pojasta lähtien haaveillut joskus pääseväni käymään Tristan da Cunhalla. Isäni minuun moisen haaveen "tartutti".

Down by the Laituri. En ole koskaan voinut tajuta enkä sietää (mahdollisesti sinänsä mukavan) tapahtuman sekasikiönimeä. Okei, arvaan, että inspiraatio on saatu Down by the Law -nimisestä elokuvasta. Onhan siinä sanaleikki, joten minun tulisi osata arvostaa sitä. Mutta ei. Se ärsyttää ja sillä selvä.
 

Tänään minulla ei oikeastaan ole mitään sanottavaa, joten annan vain linkin kivaan musiikkivideoon:
 
http://www.youtube.com/watch?v=U8BWBn26bX0

Eräällä postituslistalla minulta(kin) kysyttiiin, missä olin 40 vuotta sitten, kun Neil Armstrong käveli Kuussa (Onneksi olkoon, herra Gorsky!) ja minähän vastasin piruuttani: