Komisario Gordionin solmio

Lähdin lomapäivän kunniaksi aamulla reippaasti kauppaan. Pihalla huomasin, että avaimet jäivät sisälle. Hups. Ei ikinä ennen ja nyt taas. Auton avaimet sentään olivat takin taskussa (kuten aina) ja autotallin avaimenkin tulin poimineeksi mukaan, joten en jäänyt aivan täysin erämaan eristämäksi. Oma kännykkäni luonnollisesti jäi keittiön pöydälle lataukseen; ajattelinhan viipyä poissa vain hetken. Olin kuitenkin älynnyt ottaa "edustamani yhteisön" kännykän mukaan, sillä siihen soitetaan nykyisin sen verran usein, että on viisainta pitää sitä mukana, jottei tarvitse alvariinsa olla vastailemassa soittopyyntöihin.
 
Aluksi tekstasin vaimolle ja pyysin soittamaan minulle välitunnilla. Pelkäsin, että aprillipäivänä oudosta numerosta tulevaan tekstiviestiin ei vastata, joten käytin ilmaisuja, jotka vaimoni varmasti tunnistaa minun kirjoittamikseni. No, kävi ilmi, että vaimo pääsee vasta kovin myöhään torstaisin. (Tai onhan se käynyt ilmi jo kauan sitten, mutta kun hätä on suurin, on muistikin huono).
 
Suunnitelma B oli pyytää apua tyttäreltä, joka tietenkin oli koulussa. Tein ensiksi kuitenkin kauppaostokset ja tekstasin vasta sitten ja pyysin soittamaan. (En uskaltanut itse soittaa, koska arvelin hänen olevan oppitunnilla). Sitten ovelasti ajoin hänen koulunsa luokse odottelemaan. Aikaa kului, eikä soittoa kuulunut. 50 minuuttia odotettuani (onneksi olin älynnyt ostaa kaupasta Cormac McCarthyn kirjan Tie, jota luin odotellessani) soitin itse. Tytär oli linja-autossa matkalla äitinsä luokse. Hän ei ollut huomannut viestiäni. Siispä sovimme kohtaamispaikan, jonne ajoin osan matkaa Destian keltaisen auton perässä. Destian kuski ei osannut käyttää vilkkuja kaistoja vaihtaessaan ja kääntyessään. Vaikeatahan se onkin, jos on kännykkä korvalla eikä hands free ole käytössä.
 
Sain lopulta avaimen ja pääsin kotiin. Aikaa kauppareissuun kului tunnin sijasta kolme. Opettavainen tapaus sinänsä.
 
Illalla vaimoni palkitsi minut viemällä minut syömään ("maa") ravintola Teiniin. Erittäin hyvää ruokaa saimme kumpikin. Tarjoilija osasi tuoda laskunkin vaimolle, joten en voi oikein rutista tällä kertaa mistään. (Palkintoruoka ei muuten tullut saavutuksistani avaimenunohtajana vaan antamastani pienestä avusta (eli oikoluvusta) vaimon kirjallisissa töissä, joiden "hedelmät" hän haki painosta tiistaina).