Komisario Gordionin solmio

Tämä blogi täytti yhden vuoden. Onnea sille ja minulle. Enpä olisi uskonut pystyväni joka päivälle jotain raapustamaan, mutta kun rima on tarpeeksi alhaalla (maassa), sen yli pääsee kyllä. Katsoin, mitä olin kirjoittanut tasan vuosi sitten, ja huomasin lieväksi yllätyksekseni, että mainitsin Ken Follettin sekä vuoden ensimmäisessä että vuoden viimeisessä merkinnässä. Tämä lienee vahva enne ja osviitta "ylemmiltä voimilta" sille, että minun pitää vihdoinkin alkaa lukea Taivaan pilarien jatko-osaa. Tuossa se on nököttänyt liki silmien alla siitä asti, kun vaimo sai sen luettua viime tammikuussa.
 
Tänään ei omalla pihalla ollut pillastuneitten biisoneitten raatoja (kuten vuosi sitten), mutta sen sijaan keskellä kotikatua on pahvilaatikko, josta yöllä on ammuttu raketteja. En tajua, miksi roskat pitää jättää jälkeensä ja poistua ammuskelun jälkeen kuin koira (anteeksi vain) paskalta, vaikka roskalaatikko olisi parin metrin päässä. En nyt jaksa paasata siitä, että moisessa paukuttelussa ei ole mitään järkeä. Tai jaksanpas.  Se on hullun hommaa. Arvostan toki taidolla ja kunnollisen suunnittelun jälkeen tehtyjä "oikeita" ilotulituksia, eikä minua haittaa se, että kaupunki ampuu asukkiensa viihdyttämiseksi "rahaa taivaalle". Monesti tuollainen suuri ja "virallinen" ilotulitus on kovin taiteellinen ja siten kiehtovaa katseltavaa, mutta se, että lähimarketista haetaan muutama kassillinen pommeja tai raketteja ja ammuskellaan niitä pitkin iltaa (ja pitkin viikkoa), ei todellakaan saa minulta kovin suopeaa asennoitumista osakseen. Ei silti, olisihan se ollut varmaan kivaa silloin joskus pikkupoikana ja ymmärrän kyllä, jos vanhemmat antavat periksi jälkikasvulleen, kun nämä tahtovat raketteja, mutta en ymmärrä sitä, että aikuiset ihmisetkin. No, ehkä minun ei tarvitsekaan ymmärtää. Ilotulituslakeja hiukan kiristettiin, mutta ei se missään näkynyt. Ehkä ensi vuonna. Katsotaan sitä sitten taas.