Komisario Gordionin solmio

Kaikenlaisia merkittäviä yhteiskunnallisia yms. asioita tapahtuu: Ulvilan murhan ratkeaminen, tuppeensahatuista laudoista kohkaaminen, eduskuntavaalien uusimisvaatimukset, pääministerin ja/tai Yleisradion johtajien erovaatimukset jne. Mitäs minä niistä. Minun mielipiteeni tai ajatukseni niistä eivät kiinnosta edes minua itseäni, joten antaapa olla.
 
Minua itseäni sen sijaan kiinnostaa harrastukseni. Tänään teatterilla oli paikallislehden toimittaja ottamassa valokuvia ja haastattelemassa ohjaajaa ja meitä näyttelijöitä. Sai siinä tarkkana olla, kun piti yrittää keksiä jotain älykästä sanottavaa ja samalla olla paljastamatta jutun juonesta liikoja. Toimittaja jäi vielä seuraamaan, kun harjoittelin monologiani. Jos hän sen perusteella päättelee jotain juonesta, niin saattaapa olla, että pieleen menee. Kiäh, kiäh, kiäh.
 
Toimittajan poistuttua treenattiin muita monologeja (siis muiden kuin minun). Oli varsin mukavaa istua katsomossa ja seurata, kuinka kukin roolihahmo on kehittynyt niistä ajoista, kun ensimmäisiä kertoja vuorosanoja tapailtiin. Monologien jälkeen harjoiteltiin ja tarkennettiin toisen näytöksen alkukohtauksia. Olin opetellut repliikkejä kotona sen verran, että uskalsin yrittää "mennä" ilman plaria (eli käsikirjoitusta) kourissani, kun meillä nyt kumminkin on harjoituksissa kuiskaaja, jolta voi pyytää apua, jos muisti pettää (kuten pari kertaa pettikin).
 
Välittömästi plarista luovuttuani havaitsin, että riesakseni ilmaantui taas kerran (amatööri)näyttelijöiden ikuinen ongelma eli se, missä pitää käsiä kohtauksen aikana. Se on tässä harrastuksessa kaikkein vaikeinta. Niin kauan kuin plari on turvana, kädet kyllä kulkevat mukana, mutta heti, kun kädet ovat tyhjinä, niille on vaikea löytää luontevaa paikkaa. Hahmoni onneksi(?) on sen verran hysteerinen lähes koko näytelmän ajan, että käsillä voi huitoa sinne tänne, joten ehkäpä käsiongelma tällä kerralla ratkeaa helposti.