Komisario Gordionin solmio

Lauantain merkinnässä muistelin kouluaikojani. Jatketaan vielä nyt, kun tuli mieleen vielä varhaisempi koulua sivuava muisto, joka oli minulle pitkän aikaa suuri harmittelun aihe.
 
Keväällä 1965 äitini raahasi minut väkisin ilmoittautumaan kansakouluun, vaikka televisiosta olisi tullut Myrskylinnut-sarjan jakso. Ilmoittautumista ei kuulemma millään voi jättää myöhemmäksi. (Lienee kai turha mainita, että silloin ei ollut vielä keksitty videonauhureita eikä tallentavia digibokseja, mutta mainitsen silti). Murhemielin sitten kuljettiin kouluun syvässä synkkyydessä. Ei paljon hymyilyttänyt, vaikka toisaalta kyllä jo odotin innokkaasti kouluunpääsemistä.
 
No, ilmoittautuminen tuli hoidettua ja lähdettiin kotimatkalle, joka meni mököttäen yhtä synkissä merkeissä. Mutta pahin synkkyys oli vasta edessä. Kun päästiin kotitielle tuli naapurin tyttö vastaan äitinsä kanssa. He olivat menossa ilmoittautumaan kouluun vasta nyt, kun "Elise halusi ensin katsoa Myrskylinnut"... Aaaaaaarrrrrrrrrgggggggghhhhhhhhh!
 
Vähitellen lepyin ja vuosia myöhemmin pystyin puhumaan asiasta kiihkottomasti. Annoin jossain vaiheessa äidilleni anteeksi; eihän se hänen syytään ollut, että Elise sai katsoa.  Anteeksiantoa helpotti se, että sain myöhemmin kompensoitua  Myrskylintu-traumani parhaalla mahdollisella tavalla. Sarjahan tuli uusintana 90-luvun alussa (ainakin), minkä lisäksi olen Glasgowssa skifikonventissa käydessäni vuonna 1995 kätellyt sarjan luojaa eli Gerry Andersonia. 30 vuotta tarvittiin, mutta sain kuin sainkin kipeältä muistolta rauhan.